Ero.

Niin nopeasti se kävi. Vielä pari päivää sitten luulin elämän ehkä alkavan hymyilemään minulle, mutta pitkä itku siitä ilosta. Me erosimme. On siis selvää, että blogini päättyy tähän myös. Tuntuu pahalta edes katsoa blogitekstejäni taaksepäin, saatikka kun joudun ilmoittamaan kaikille ihmisille erostamme.

Olin niin lähellä onnea ja unelmaani, mutta minkä mahdan jos toinen on päättänyt olla enää rakastamatta, eikä halua edes yrittää. Lähden tänään Lahteen vanhempieni luokse ja matkalla käyn jättämässä töihin eroilmoituksen. En voi jäädä Vantaalle asumaan. Koko perheeni ja lapsuuden kaverini asuvat Lahdessa ja Vantaalla minulla oli vain rakkaani ja työpaikkani. Miten voisin tänne jäädä? Kaikki muistuttaa hänestä. Miten voisin hymyillä enää töissäni asiakkaille ja katsoa onnellisia pariskuntia ja perheitä. En voisikaan.

Viime yö meni pyöriessä sängyssä ja miettien oliko tämä viimeinen yöni täällä asunnossa. Tiedän, etten ole vielä tavoittanut suruni huippua, mutta.. suokaa anteeksi sanavalintani, mutta voi helvetti kun nyt jo sattuu.
Lahdessa minua onneksi odottaa perhe ja laaja tukiverkosto, joka toivon mukaan auttaa minut vielä ylös. En vain voi olla miettimättä "Miksi? Miksi minä? Miksi tämä kävi minulle?"

Edessäni on rankka vuosi. Palaan takaisin tilanteeseen, jossa olin jo 5 vuotta sitten. Asun kotona, ei työpaikkaa, ei rakasta. Tämän piti olla minun onnen vuoteni. Tiedän kyllä, että kaikilla tapahtumilla on jokin tarkoitus, joka johdattaa meitä parempaan. Tällä hetkellä se ei vain tunnu mahdolliselta. Kuten äitini sanoi niin tähän kaikkeen auttaa kuitenkin vain aika, aika ja aika. Mitään muuta en voi tehdä. Pakkaan siis tavarani ja matkaan Lahteen. Ehkä elämä joskus hymyilee myös minun suuntaani vielä.

Mitä tulee rakkaani.. exäni ja minun väleihin niin aika näyttää. Tällä hetkellä en pysty häntä katsomaan silmiin. Ehkä vielä joskus pystyn puhumaan hänen kanssaan ja luomaan jonkin asteisen ystävyyssuhteen, mutta en vielä. Ehkä joskus. Ehkä. Aika näyttää.


Rakkaudella,
Jenni alias elokuinenmorsian