Näin vainajien muistopäivän kynnyksellä olen alkanut miettiä ihmisiä, jotka eivät enää ole keskuudessamme. Olen menettänyt jo aikoja sitten molemmat isoisäni ja käynkin huomenna 3.11.2012 sytyttämässä heille kynttilät. Valitettavasti en vain heidän haudoilleen välimatkan vuoksi. Minä olen ollut onnekas verrattuna sulhaseeni, sillä hän menetti isänsä vain 12-vuotiaana ja en voi edes kuvitella miltä se on tuntunut. Se on jättänyt häneen suuren jäljen ja voin nähdä sen vielä tänä päivänäkin. Huomenna käymme hänen haudallaan yhdessä tulevan anoppini kanssa ja sytytämme kynttilän.
Olenkin miettinyt täten myös miten isän poissaolo tulee vaikuttamaan sulhaseeni hääpäivänä. Kun hän seisoo alttarilla, mutta isä ei istukaan etupenkissä hymyillen. Se voi olla hänelle kova paikka. Haluan tehdä kauniin eleen uudelle perheelleni ja muistaa sulhasen isää jotenkin. Olen lukenut keskustelupalstoja ja perinteiseksi tavaksi on noussut kynttilän sytyttäminen ennen vihkitoimitusta. Tämä on ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan ehkä meille sopiva. Olenkin miettinyt, että vihkitoimituksen jälkeen sytyttäisimme kynttilän isän muistolle Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle ja/tai juhliin olisi vanhempien ja sisarusten pöytään katettu yksi paikka lisää ja pöydän reunalle kauniisiin kehyksiin isästä kuva. Myös kaunis ele on ollut laittaa edesmenneestä kuva morsiuskimppuun, mutta luulen, että haluan tämän tilan säästää muuhun. Saatte myöhemmin tietää tästä. Pian onkin jo vainajien muistopäivä, onhan kello jo sen verran. Aika on mennyt nopeasti muistellessani minulle rakkaita ihmisiä, jotka eivät tule pääsemään häihimme, mutta kannan heitä silti mukanani aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti