Äiti ja haasteet

Eilen hieman vihjailinkin, että haluaisin palata äitiini ja mekkosovituksiin. Tänään, näin myöhäisillassa on sen vuoro, kun asiat ovat selkeytyneet. Äitini ei ollut lauantaina kaason ja minun kanssani mekko-ostoksilla ja teinkin selväksi, etten aio ostaa mekkoa ennenkuin saan äitini myös mukaan. Pidin tätä sellaisena aluskierroksena, jolloin tarkastimme kaason kanssa vain ennakkoon tarjonnan. No, sunnuntaina odottaessani ja odottaessani äitini soittavan ja kyselevän, sain huomata pettyväni ja tarttuvani itse puhelimeen kellon käydessä jo viidettätoista tuntia. Äitini hieman kyseli päivän kulusta ja löytyikö mekkoa. Lopulta oli minun vuoroni ja heitin pallon äidille: "Milloin joulukuussa pääsisit katsomaan mekkoja kanssani?" Vastauksena sain Tammikuun. Aivan liian myöhäistä. Syitä jo täyttyneille vapaapäiville löytyi siivouksella ja kirpputoripöydällä. Voitte vain arvailla ilmeitäni, itkuani ja pettymystäni kun löin lopulta luurin korvaan tekosyiden kaikuessa vielä päässäni. Emme enää kumpikaan olleet toisiimme yhteydessä sinä päivänä. En tiedä mitä äitini teki, mutta itse vajosin vuoteen pohjalle kasa nenäliinoja mukanani ja sulho vieressä halattavana. Olin täysin murheen murtama ja paha olo sai jatkua vielä tänään aamulla.

Heräsin aamulla viestiin ja se oli äidiltäni. Hän pahoitteli sitä, että pahoitin mieleni ja kertoi ettei tule pääsemään tässä kuussa Helsinkiin. Lähetin takaisin viestin, jossa kerroin olostani, pettymyksestäni ja siitä kuinka olen AINA haaveillut äitini olevan mukana sovituksissa. Kerroin siitä kuinka tärkeää se on minulle. Lopulta vastausta sain vasta illalla sulhon laitettua jo viestiä äidilleni. Äitini luetteli vieläkin samaa listaa. Tässä vaiheessa olin jo niin pettynyt, että annoin palaa täysillä. Puin kaikki tunteeni sanoiksi. Kerroin kuinka sovituksia on lykätty jo hänen vuokseen kahdesti ja nyt sanoo ettei saa järjestettyä yhtä päivää ainoalle lapselleen, vaikkei ole missään muissakaan hääjärjestelyissämme mukana. Yhteen ainoaan pyysin, toivoin ja odotin, mutta saan kieltävän vastauksen. Lopulta, tämän viestin jälkeen saimme äitini kanssa sovittua, että hän antaa kirpputoripöydän tyhjennyksen mummolleni tehtäväksi, joka kuitenkin olisi ollut mukana siellä, jotta pääsee tulemaan Helsinkiin 12.12 torstaina töideni jälkeen. Nyt pitää vain soitella huomenna aamusta Muotitalo Tyynelään ja perua aika, jonka menin tänään itkuisena ja suutuksissani sopimaan huomiselle tarkoituksenani mennä ostamaan se mekko sitten yksin. Tätä olisin aina katunut.

Olen vain yhä hieman pettynyt, vaikka sainkin äitini lopulta mukaan. Pettynyt ehkäpä juuri siksi, että se vaati niin paljon kyyneleitä ja vaivaa. Se ei ollut vapaaehtoista toimintaa vaan sain suorastaan syyllistää. Tässä asiassa aion saada haluamani, sillä se on ainoa mitä odotin äitiltäni häävalmistelujen suhteen ja mistä olen haaveillut pienestä tytöstä lähtien. Kuten totesin äidilleni: Olen pettynyt sinuun, äiti, ja toivoisin sinun käyttäytyvän sen kutsumanimen mukaisesti.

Olipas siinä juttua ja tunteita. Halusin silti jakaa teille muille tuntemuksia myös tältä saralta, sillä ne voivat myös valitettavasti olla osa hääjärjestelyjä ja elämää. Oliko teillä muilla mukana äidit vai onko se ollut teille yhtä tärkeää, kuten se on minulle aina ollut? Jäikö teiltä joku tärkeä ihminen saamatta sovitukseen ja miltä se tuntui? Jätättehän kommenttia vierailustanne, sillä olisi mukava saada kanssamorsianten mielipiteitä ja keskustelua aikaiseksi :)